Monet ovat varmaankin kuulleet Susikoira Roin poliisi/televisio/kirjailija-urasta, mutta harvoin kuitenkaan rakkaasta sankaristamme kuulee hänen yksityiselämänsä käänteitä. Vaikka tästä piilotetusta kultakaivoksesta tulee harvemmin kuultua, on sen sisältö kuitenkin täynnä mitä ihmeellisimpiä tarinoita ystävyydestä, rakkaudesta, elämästä, maailmasta, petoksesta, vihasta, anteeksiannosta, elämän tarkoituksesta tai muuten vain koirailusta. Nämä tarinat kulkevat halki ajan, mutta niitä kaikkia yhdistää aina yksi tuttu olemus… Susikoira Roi.

Tarinamme alkaa Oitin kylästä vuonna 1975 kun Susikoira Roi oli vasta pienen pieni koiranalku. Jo pienestä lähtien sankarimme oli ollut käsistään taitava ja nikkaroinut milloin mitäkin. Eräänä päivänä Susikoira Roi oli kävelemässä metsässä kerätäkseen irtonaisia oksia ja puunpalasia nikkarointia varten kun hän kuuli omituista ääntä jonkin matkan päästä. Ääni kuulosti siltä kuin joku tai jokin olisi raapinut kiveä isoilla metallisilla kynsillään. Susikoira Roi päätti lähteä tutkimaan ääntä.

Susikoira Roi käytti luontaisia metsästäjän taitojaan ja samantien osasi päätellä äänen suunnan ja kaukaisuuden. Hän lähestyi ääntä varovaisesti kiertäen kaikki mahdolliset ääntä tuottavat asiat, ettei vaan herättäisi sen aiheuttajan huomiota. Ääntä lähestyessään Susikoira Roi huomasi puiden vähenevän vähitellen hänen ympäristöstään ja maan muuttuvan multaisesta hiekkaiseksi. Hän kuitenkin jatkoi matkaansa ajatellen että voi tarvittaessa juosta pakoon. Ääni voimistui hitaasti, mutta varmasti ja Susikoira Roi pian huomasi olevansa tilanteessa jossa hänen ja äänen aiheuttajan välissä on vain pieni kukkula joka juuri ja juuri estää näkemästä mitä toisella puolella on. Susikoira Roi hiipi hiljaa kukkulan huipulle kun ääni yllättäen lakkasi. 

Hän jäätyi paikalleen ja tunsi kuinka aika tuntui pysähtyvän. Lintujen laulu lakkasi eivätkä lehdet tuottaneet ääntä tuulesta johtuen. Ainoa mitä Susikoira Roi kuuli oli hänen oma sydämen lyönti tässä ajattomassa tyhjyydessä. Hän tunsi karvojensa nousevan pystyyn vähitellen ja kuinka veri kiersi hänen jokaiseen ruumiin osaansa, aina korvista häntään. Yhtäkkiä hiljaisuuden rikkoi kovaääninen kolahdus, joka palautti Susikoira Roin takaisin maan päälle. Kolahdusta seurasi toinen ääni ja vähitellen Susikoira Roi huomasi kolahtelussa rytmin. Se kuulosti etäisesti tikan ääneltä, mutta hitaammalta ja metalliselta.

Todettuaan että ääni ei ollut tulossa häntä kohti, Susikoira Roi sai taas kerättyä rohkeutta äänen lähestymiseen. Hän kiipesi kukkulan huipulle ja nosti päänsä sen yli ja näki viimeinkin mikä äänen tuotti. Kukkulan takana näkyi mies tomuisissa vaatteissa kenen kädessä oli Susikoira Roille vieraalta näyttävä vasara. Se oli suurempi kuin yksikään vasara, jota hän oli koskaan nähnyt ja sen molemmat puolet näyttivät suurilta piikeiltä. Mies hakkasi maassa olevaa kalliota tällä vieraalla työkalulla ja maasta näytti irtoavan pienen pieniä palasia. Susikoira Roi epäröi hetken kunnes päätti viimeinkin mennä tervehtimään vierasta miestä. Roin lähestyessä mies lopetti työnsä ja tervehti sankariamme. 

Mies kertoi että hänen nimensä on Pekka Hiilenranta ja että hän on kaivosmies. Susikoira Roi kysyi oudon muotoisesta vasarasta ja sai kuulla että sen nimi on hakku. Susikoira Roi ja Pekka juttelivat useita tunteja ja Susikoira Roi kyseli useita kysymyksiä kaivoksista kunnes metsästä kuului Susikoira Roin äidin huuto “ROIIII! ROIIIII!”. Roi kertoi Pekalle että hänen on mentävä. Kuitenkin ennen kuin Roi lähti Pekka kaivoi hänelle oranssista kassistaan keltaisen kypärän, jonka hän asetti Roin päähän ja totesi “Ota tämä. Kenties joskus kohtaamme niin voit palauttaa sen.” Susikoira Roi ihmetteli että eikö Pekka todellakaan tarvitsisi kypäräänsä. “Eihän tämän kaltaisilla työmailla koskaan tulla käyttämään kypärää.” Pekka sanoi ja naurahti. 

Susikoira Roi kiitti kypärästä ja lähti tallustamaan kotiaan kohti. Kiivettyään kukkulan päälle hän kääntyi vielä kerran ympäri ja vilkutti Pekalle. Pekka vilkutti takaisin Roille ja jatkoi töitään, kun Susikoira Roi lähti juoksemaan kotiaan kohti. Päästyään kotiin Susikoira Roi kertoi vanhemmilleen missä oli ollut ja ylpeänä ilmoitti että hänestä tulisi vielä maailman paras kaivosinsinööri. Susikoira Roin isä Susikoira Tom naurahti ja silittäen poikansa päätä tokaisi: “Vai että tulee meidän pojasta insinööri.”

Seuraavana päivänä Susikoira Roi heräsi innokkaana ja lähti kulkemaan kohti työmaata jolla oli eilen tavannut Pekan. Hänen harmikseen Pekka ei kuitenkaan ollut enää työmaalla vaan sinne oli ilmestynyt useampi huomattavasti ilkeämpää henkilöä, jotka ajoivat Roin pois. Susikoira Roi oli pettynyt mutta muisti Pekan sanat ja mietti että hän tulisi vielä tapaamaan Pekan.

Vuosia kului ja Susikoira Roi valmistui lukiosta huippuarvosanoin todistuksella jossa ei ollut mitään muuta kuin L-kirjainta. Tämän ansiosta hän pääsi suoraan papereilla sisään TKK:lle rakennustekniikan opiskelijaksi. Kursseilla hän osoitti laaja tietämystään rakentamisesta sekä teoreettisella että käytännöllisellä tasolla. Rakennusinsinöörikillan kiltahuoneella saattoikin usein kuulla lausahduksen: “Voitko vielä näyttää niitä prujuja Roi?” Susikoira Roin lahjakkuus ei kuitenkaan rajoittunut vain opiskeluun vaan hän oli myös erittäin aktiivinen kiltatoiminnassa ja toimikin usean ammattiainekerhon yrityssuhdevastaavana. Osittain tästä johtuen Susikoira Roi palkattiinkin suoraan töihin hänen valmistuttuaan eräälle georakentamis-yhtiölle nimeltään Väinämöinen.

Susikoira Roin eteneminen yhtiössä tapahtui uskomattoman nopeasti ja ennen kuin Roi huomasikaan hän oli jo pääaikainen projekti-insinööri louhinta- ja kalliorakennus sektorilla. Suomessa ei kuitenkaan osattu arvostaa niin korkealaatuista rakentamista mitä Väinämöinen tarjosi, joten yhtiö ajautui tekemään suurimman osan urakoinnistaan ulkomailla.

Varsinkin vuoden 1991 jälkeen Väinämöisen urakointi suuntautui lähinnä vanhoihin itäblokin maihin, joissa haluttiin innolla rakentaa uutta ja laadukasta. Ja siellä missä laatua haettiin, Roita saatiin. Roin maine legendaarisena kalliorakentamisen urakoitsijana levisi pitkin Eurooppaa ja häntä pyydettiinkin suunnittelemaan useita rakennuksia. Eräänä päivänä Susikoira Roi kuitenkin sai hieman omituisemman tehtävänannon johtoportaalta. Hänen piti lähteä projekti-insinööriksi Varsovaan Puolassa uudenlaisen kirkon työmaalle.

Kyseinen kirkko eroaisi muista kirkoista oleellisesti siinä että se olisi rakennettu kokonaan maan alle. Susikoira Roi lähti jo seuraavana aamuna Puolaan ja meni työmaa-alueelle aloittaakseen suunnittelu työn. Suunnittelua ja mittauksia tehtiin tehokkaasti noin kaksi kuukautta kunnes päivä jolloin rakentaminen voitiin aloittaa viimein koitti. Susikoira Roi halusi olla itse paikalla seuraamassa kun ensimmäiset kaivaukset aloitettiin varmistaakseen että kaikki sujuu hyvin. Seuratessaan rakennushommia Roi kuitenkin huomasi että työmaalla hallitsi yleinen kaaos. Näin ei ollut käynyt kertaakaan Roin työuran aikana, mutta nokkelana koirana Roi nappasi äkkiä megafonin käteensä ja alkoi ohjeistamaan työntekoa.

Tämän jälkeen Susikoira Roi päätti jäädä valvomaan sekä avustamaan rakennustyömaalle projektin ajaksi, mikä osoittautui tehokkaaksi, sillä työmaa eteni huipputahdilla. Kaiken tämän menestyksen keskellä Susikoira Roi ei kuitenkaan unohtanut juuriaan ja pitikin vuosia sitten saamaansa keltaista kypärää ns. onnenkaluna huoneessaan.

Noin puolen vuoden jälkeen oltiin kirkolle saatu kaivettua valmiiksi “luola” johon se rakennettaisiin. Koska rakennus oltiin tuettu jo etukäteen, ajateltiin että tehokkuus syistä voidaan luolan maalausten tekeminen aloittaa samaan aikaan kun esteettisiä pilareita rakennetaan. Tässä kohtaa Susikoira Roi oli jo hieman kyllästynyt pelkkiin johtohommiin ja halusikin päästä tekemään jotain tassuillaan taas pitkästä aikaa, joten hän otti vastuun yhden pilarin rakentamisesta.

Eräänä päivänä Susikoira Roille oltiin infottu että työmaalle olisi tulossa vierailemaan eräs kirkon rakennustyöhön lahjoittanut henkilö, kenelle pitäisi näyttää miten työt etenevät. Resursseja vierailijakypäriin ei kuitenkaan ollut joten Susikoira Roi päätti ottaa keltaisen kypäränsä mukaan työmaalle tätä varten. Kun vierailupäivä koitti Susikoira aloitti aamunsa kuten usein tekee eli kiertelemällä työmaalla tarkistaakseen että kaikki sujuu kuten pitääkin. Kuitenkin tällä kertaa kun Roi käveli erään maalausprojektin ohi, kuului ylhäältä varoitushuutoja puolaksi. Susikoira Roi käänsi päänsä ylös ja näki maalipurkin syöksyvän häntä kohti.

Sankarimme onnistui juuri ja juuri väistämään purkkia, mutta kun se osui maahan purkin sisältä lensi ulos violettia maalia joka tuhri Susikoira Roin turkin. Susikoira Roi huusi muutaman valitun sanan suomeksi ja lähti tämän jälkeen pikaisesti pesemään turkkiaan. Kuitenkin matkalla peseytymispaikalle hän huomasi että luolan ovelle oli saapunut henkilö, joka kysyi jotakin eräältä työntekijältä, minkä jälkeen työntekijä oli suoraan osoittanut Roita. Paniikissa Susikoira Roi juoksi hakemaan kypärän ja vei sen vierailijalle ja hieman nolostuneena pyysi anteeksi turkkinsa sottaisuutta. Vierailija vain naurahti asialle, mutta naurussa oli jotakin tuttua.

Susikoira Roi nosti katseensa ja huomasi että työmaalle tullut vierailija olikin Pekka Hiilenranta. Pekka kertoi että oli ohimennen huomannut ilmoituksen luola kirkon työmaasta ja huomannut että Roi oltiin merkitty sen projekti-insinööriksi, joten hänen oli aivan pakko tulla katsomaan oliko kyseessä se sama pieni susikoira joka oli monia vuosia sitten tullut kyselemään häneltä kysymyksiä työmaalle. Tämän kuultuaan Susikoira Roi kertoi Pekalle miten hänen tapaamisensa oli vaikuttanut hänen elämäänsä, jonka jälkeen he lähtivät kiertämään työmaata.

Työmaata kierrellessä Susikoira Roi kertoi miten työt olivat edistyneet ja miksi hän oli päätynytkin huomattavasti isompaan rooliin työmaalla kuin mitä oltiin odotettu. Kun kierros jatkui Susikoira Roi melkein unohti että hänen turkkinsa oli violetin värinen. Pian kierroksessa päästiin pilareiden kohdalle ja Pekka osasi suoraan sanoa mikä pilareista oli Roin tekemä, koska sen laadullinen tarkkuus oli niin erottuvaa muihin verrattuna.

Nähdessään pilarin ja miettiessään kuinka suuren vaikutuksen hän oli jättänyt Susikoira Roin elämään kaikki ne vuodet sitten työmaalla jolla hän oli vielä itsekin nuori miehenalku, Pekka alkoi vähitellen herkistyä. Hän katsoi Susikoira Roita, joka oli jo kasvanut aikuiseksi viime kohtaamisen jälkeen ja muisti kuinka oli aamulla kiinnittänyt huomiota harmaantuviin hiuksiinsa. Jotenkin tämä kaikki tuli hänen mieleensä kun hän katsoi tätä täydellistä esimerkkiä tukirakenteesta. Kaikkea tätä miettiessä yksittäinen kyynel vierähti hänen poskelleen, kun hän taas vilkaisi tätä nuorta insinööriä joka oli saavuttanut jo niin paljon niin pienessä ajassa ja löytänyt töitä aikana kun ala ei työllistä, vain puhtaan täydellisyytensä avulla. Kyynel jatkoi vierimistä Pekan poskelta ja tippui maahan jättäen jälkeensä tähtimäisen kuvion, kun Pekka tokaisi…

Ne legendaariset sanat:

“Harva luolan pilaroi, niin kuin Puolan lila-Roi.”